Englannista virallinen asiointikieli

Iltapäivälehdissä ja sosiaalisessa mediassa riidellään säännöllisesti siitä, pitääkö suomalaisessa ravintolassa saada palvelua suomeksi. Tämä on kuitenkin täysin toisarvoinen kysymys. Olennaisempaa on se, millä kielellä kansalainen voi asioida viranomaisen kanssa.

Alkuun on syytä erottaa kaksi keskustelua. Mikäli kuluttaja ei saa palvelua haluamallaan kielellä, hän äänestää jaloillaan tai jättää ostamatta. Kansalainen sen sijaan ei voi omalla päätöksellään jättää lakisääteisiä velvoitteitansa suorittamatta. Samaa kielikuvaa käyttäen: jaloillaan äänestäminen tarkoittaa veronmaksajan siirtymistä toisen maan "palveluiden" piiriin.

Kaksi tosiasiaa: Suomi ikääntyy ja huoltosuhde heikkenee. Ilman maahanmuuttoa olemme ennen pitkää tilanteessa, jossa kaikesta pitää leikata. Siksi on syytä kysyä, mitkä tekijät lisäävät sekä veto- että pitovoimaamme.

Hieman yksinkertaistaen voisi sanoa, että englanninkieliset palvelut ovat vetovoimaa ja kotimaisen kielen oppiminen pitovoimaa. Vetovoimalla voimme houkutella tänne tekijöitä, erottua muista maista, jotka ovat kanssamme samanlaisessa tilanteessa.

Pitovoimaakaan ei pidä väheksyä. On totta että kieli kotouttaa. Maahanmuuttaja oppii kieltä, kun saa käyttää sitä normaaleissa arkitilanteissa. Viranomaisen kanssa asioiminen ei kuitenkaan ole "normaali, arkinen" tilanne. Harva meistä haluaisi täyttää veroilmoituksen kolmanneksi tai neljänneksi vahvimmalla kielellään.

Sen lisäksi että suomi ja ruotsi voivat olla kielenä monelle hankalia oppia, Suomi on jo valmiiksi byrokratian luvattu maa. Kielimuuri ei tätä tilannetta paranna. Esimerkiksi sairaanhoitajan tai tietoverkkoinsinöörin ei tarvitse tietää, mikä on työtulovähennys tai arbetsinkomstavdrag. Suurimmalle osalle employment income credit on aivan riittävän tarkka ilmaisu.

Ennemmin tai myöhemmin – käytännön syiden sanelemana – viranomaispalveluita tulee jo pääsääntöisesti saamaan englanniksi. Se, tuleeko asetus ennen käytäntöä, on poliittinen päätös. Englannin kielen asema virallisena asiointikielenä on todennäköisesti kuitenkin vain ajan kysymys.

Suomi tarvitsee työ-, rakkaus- ja opiskeluperäistä maahanmuuttoa. Kieli on tässä kokonaisuudessa vain sivujuonne: itsekin suomenruotsalaisena kirjoitin tämän tekstin toisella kotimaisellani, ilman turhia anglismeja, vaikka työpaikallani Helsingissä englanti onkin hyvin yleinen kieli. Samasta syystä ehdotan, että englannin kielen virallista asemaa asiointikielenä voisi pilotoida juuri Helsingissä: puitteet on jo olemassa, vain yhtenäinen käytäntö puuttuu. Yes we can.